Kiitos, kiitos, mutta minulle riittää! Kun mittari näyttää -20 astetta, mieliala laskee suunilleen samoille paikkeille. Periaatteessa olen aina tykännyt pakkasesta, kunhan vaan pukeutuu hyvin, eikä tarvitse ulkoilla pitkiä aikoja. Ja pakkanen tuo mukanaan usein auringon, niinkuin nytkin. Se herättää toiveen elämän jatkumisesta ja siitä, että kyllä tämäkin vaihe on taas pian ohitse.
Tällä kertaa pakkanen ei tuo ainakaan helpotusta arkeen. Päinvastoin! Kun lähtee töihin, jännittää ihan kauheasti käynnistää kylmä auto ja toivoa sen lähtevän hyrräämään. Ja sitten se vaivalloinen röhinä saa myötätunnon heräämään auton puolesta. Pyydän anteeksi joka kerran. Eikä asiaa auta yhtään se, että ikkunat ovat umpijäässä niin ulkoa kuin sisältä ja raappaillessa paljastuu noin 0,001 mm levyinen juova kerrallaan. Hinkkaat hinkkaat hinkkaat menemään, eikä työ näy juuri missään.
Ja ainut kysymys huutaa takaraivossa: miksi, oi miksi meillä ei ole autohallipaikkaa?!!
(tai pikimmiten: miksi meille ei ole vapaata paikkaa)
Töissä sentään saan auton lämmitykseen illaksi, joten illalla on mukavampi lähteä kotia kohti. Silloin, kun varpaasi ovat umpijäässä ja pelkäät niiden putoavan pois, jos ne kolahtavat johonkin. Kylmyys on hiipinyt luihin ja ytimiin, josta sulaminen kestää useamman tunnin. Vaikka vaatetta on ollut kunnolla. Onneksi on sauna, joka lämmittää mukavasti ja nopeasti!
Kevät, tule jo! Minulla on sinua ikävä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti