Kissanpäiviä odotellessa

Kävin viikonloppuna lepuuttamassa aivojani Leppävirralla. En olekaan käynyt siellä pitkiin aikoihin kyläilemässä, joten nyt oli jo aikakin. Aina vähän jännittää mennä anoppilaan, vanha iso talo kylmine huoneineen ei jotenkin vastaa minun käsitystäni mukavuudesta. Mutta joskus on vaan astuttava omien rajojensa ulkopuolelle (ja kylmyyteen)! Itse talo on kyllä hieno, mutta pelkään kummituksia.

Onni sentään oli puolellani siinä suhteessa, että aurinko ja kesän lämpö löysivät viimein tiensä tänne Suomeen, joten sisällä talossa ei ollutkaan enää niin kylmää! Ja onni oli sekin, että matkustin junalla Kuopioon ja Ellu (Allun sisko) otti minut kyytiinsä sieltä, eikä minun tarvinnut mennä linja-autolla.

 Junamatka välillä Lapinlahti - Kuopio ei mennytkään niin hartaissa tunnelmissa kuin yleensä. Olen viimeisen neljä vuoden aikana käyttänyt aika paljon VR:n palveluja, mutta koskaan aiemmin en kyseiseen ilmiöön ole törmännyt. Minua ei haittaa vaikka junat hieman myöhästelee. Viereeni istahti vanha mies, jonka omalla paikalla istuivat armeijasta lomille päässeet pikku nassikat, joiden käytöstavat olivat unohtuneet kasarmin porteille. Minä ystävällisyyden puuskassa juttelin tuolle vanhalle miehelle ja yritin hyvittää noiden töykeiden poikien käytöstä. Mutta paha kiertämään vaan - mies paljastui hartaaksi Jehovan todistajaksi! Pienen jutustelun jälkeen hän kaivoi laukustaan esitteitä ja alkoi lukea niitä minulle ääneen. Ei siinä kehdannut sanoa rumasti, joten kuuntelin hieman välinpitämättömän näköisenä ja kommentoin lyhyesti papan asettamiin tiukkiin kysymyksiin. Koska lyhytsanaisuuteni ei auttanut asiaan, päätin ottaa päinvastaisen strategian - omien ajatusteni kertomisen! En ottanut kantaa evoluutioon, maailman syntyyn tai muuhun turhanpäiväiseen jaaritteluun. Lähinnä puheessa olivat maanpäällinen paratiisi, Jumalan valtakunta, ihmisen pahuus ja kärsimys. Mutta pappa oli asiantuntija. Minun poskiani kuumotti ja tunsin kärsivällisyyteni loppuvan hetkenä minä hyvänsä. Miehen ympärillä leijui nimittäin silloin tällöin kohtalaisen paha pierun haju. Onneksi kuuluttaja pelasti minut ja nousin äkkiä omalta paikaltani. Eipä ole aiemmin tuntenut tarvetta olla ensimmäisenä vaunun ovella. Harmi, että meidän juttu jäi kesken ja Raamattu vielä laukkuun.

Ei sillä, ettenkö uskoisi mihinkään. Niistä on vain ahdistavaa puhua julkisesti muiden kuunnellessa ympärillä.

Mutta. Tässä kuvia Pikselistä. Koska se on vaan niin suloinen!!

PikseliPökselin selfie!!!

Ihana tassu

Totaalinen kangistuminen.

Kissanpäivät koittivat taas, ihanaa!