Laskettuun aikaan on jäljellä enää 4 viikkoa, 29 päivää! Alkaa pikkuhiljaa kuumotella se tosiasia, että kohta me ollaankin täällä kolmestaan. Elämä tulee muuttumaan ihan varmasti kertaheitolla aivan toisenlaiseksi ja paluuta menneeseen ei enää ole. Mielessä pyörii ajatuksia laidasta laitaan, olen ihan super onnellinen ja toisaalta pelottaa älyttömästi. Mitäpä jos minusta ei olekaan äidiksi? Entä jos olen huono äiti? Että en osaa käsitellä vauvaa, en vaan osaa. Olemmeko tehneet hirveän virheen ja pakotamme viattoman lapsen tulemaan osaksi meidän perhettä, saamaan vanhemmiksi tällaiset ihmiset?
Hormoneilla on hyvin näppinsä pelissä tässäkin asiassa. Harvinaista kyllä, normaalisti olen aika tasapainoton ihminen siinä suhteessa, että mielialani saattavat vaihdella hetkessä iloisesta ärtyneeksi, mutta tämän raskauden aikana olen ollut tyyni ja rauhallinen. Olen pystynyt katsomaan ja suhtautumaan asioihin järkevästi. Poikkeuksellista! Nyt hormonit kuitenkin käskevät taas panikoimaan ja huolehtimaan vauvaan liittyvistä jutuista liiallisella ylilyönnillä. Onko koti valmis, onko kaikki tarvittava hankittu, oletko nyt varma ettei vauva tarvitse tätä ja tuota, tajutathan sinä nainen että et osaa edes tehdä sitä ja tätä, et tiedä vauvan tarpeista oikeastaan yhtään mitään. Mitä lähemmäksi laskettua aikaa mennään, sitä kovemmaksi vaatimukset käyvät. Kohta on myöhäistä miettiä enää oliko tämä sittenkään hyvä idea. Tiedän, että jokainen äidiksi tuleva joutuu kohtaamaan nämä samat asiat ainakin jollain tasolla. Enpä usko, että kukaan on luovinut raskausajan läpi ilman mitään pelon tai jännityksen tunteita. Onhan kyseessä suhteellisen iso juttu.
Onneksi nuo tunteet ja tuntemukset voi ottaa vastaan ja käsitellä niitä rauhassa omassa päässään. Antaa niiden tulla ja hyväksyy niiden olemassaolon. Kun pystyy selittämään itselle, että kukaan ei ole täydellinen ja oppimaan ne kaikki muutkin joutuu, niin luotto omaan selviytymiseen kasvaa. Meitä on onneksi kaksi opettelemassa ja lyömässä "viisaat" päät yhteen, lisäksi roppakaupalla tukiverkostoa josta saada apua tarvittaessa. Käyhän nyyttiä hieman sääliksi edelleen, että se joutuu meidän käsiimme, mutta eipä hän taida paremmasta tietää. Tärkeintä kuitenkin on antaa kaikkensa ja rakastaa.
Nyt vaan jännällä odotetaan milloin lähtö synnytykseen tulee!
<3
