Pelkkää rakkautta

Olen valtava - ja valtavan onnellinen. 

 

Hormonihuuruinen nainen sekoaa

Ylihuomenna koittaa laskettu aika, täällä ollaan vielä yhtenä kappaleena ja voidaan suhteellisen hyvin. Vauva ei osoita tulemisen merkkejä, saapi nähdä milloin kaveri päättää ilahduttaa meitä tulemisellaan. Lähellä kyllä ollaan, se on varmaa :) Oma oloni on suhkot energinen, vaikka yöllä heräilen tasaiseen tahtiin. Hassu fiilis kun yhtäkkiä huomaa vaan olevansa hereillä... Vetelen yöunia 9-10h, mutta useasti heräillen. Valvo minä en, onneksi. Riittää kun käy vessareissun heittämässä, niin johan taas uni maittaa. Päivällä nukun monesti puolesta tunnista tuntiin päiväunia. Ihan outoa, miten tätä unta edes riittää näin paljon! Hienoa keho, jos pystyy varastoimaan näitä nukuttuja tunteja tulevaisuuteen. 

Lähinnä ongelmani on tällä hetkellä kärsimättömyys. Se voimistuu koko ajan ja petyn hieman joka aamu herätessäni omassa sängyssä, ilman mitään tuntemuksia, ilman vauvaa. Siellähän se mahassa möyrii, liikkeet ovat muuttuneet smoothista liikkumisesta teräviksi. Kun aiemmin vauva "potki" minua kylkeen, se oli sellaista rauhallista venyttelyä kylkeäni vasten. Nyt vauva saattaa napauttaa kylkiluuhun voimakkaasti tai käännähtää äkillisesti käyttäen kaikkia kulmiaan hyväkseen. Vauva tykkää kovasti oleilla oikealla puolella mahaani. Se herättää minussa monesti aivan liikaa hilpeyttä, olen usein naureskellut sille ääneen... Toisella puolella on ihan tyhjää ja toinen huutaa liitoksistaan. On se vaan niin uskomatonta, iso pötkylä sopii tuolla köllöttämään. Oikeastaan koko ajatus toisesta ihmisestä mahassani, sisälläni, tuntuu absurdille vieläkin kun sitä asiaa alkaa ajattelemaan. 

Mahaa voi tulla joskus vielä ikävä, onhan se erittäin kätevä laskutaso esimerkiksi kahvikupille tai lautaselle. Mutta lähinnä kokonsa puolesta se alkaa olla hankala, painautuu ruokapöydän kulmaan ikävästi tai jää oven väärälle puolelle. Eikä se tunnu samalle kuin vauvattomaan mahaan kohdistuvat osumat. Varsinkin jos vauvan pylly sattuu olemaan otollisesti osumakohdassa, se sattuu aivan eri tavalla. Siinä on varmaan mukana joku sympatiakipu vauvan puolesta.

Täällä on kaikki valmiina vauvan tuloa varten. On ollut jo pitemmän aikaa. Tarinat äideiksi tulevien naisten pesänrakennusvietistä ja siivoushulluudesta ovat niin paikkansa pitäviä, että ihan meinaa itseä välillä itkettää. Tämä nainen on vetänyt täällä kiesiä jo kuukauden puunaten ja järjestellen, aina vaan uudestaan ja uudestaan. Sauna on pesty, seinät ripsuttu ja vessan kaapit siivottu ja järjestelty. Kolme vuotta sitten muutossa pakatut loput sälät katsottu läpi ja heitetty tarpeeton (ja vanhentunut) tavara pois. Jossakin sanottiin, että rauhoitu ja lepää ennen synnytystä, ettei kaikki energia ole käytetty siivoamiseen. Istahdan sohvalle lukemaan kirjaa, mutta kappas, tuossapa onkin tuo lehtipino mikä täytyy tsekata läpi ja nakata tarpeettomat pois. Ja siitä se taas alkaa... 

Olenkohan leiponut nyt tarpeeksi? Ehdittiin syödä jo suurin osa pullista ja keksipurkkikin on huvennut hyvää vauhtia. Ehdinkö minä vielä tekemään jotain pakkaseen...?

Vihkisormus

 

 Hankin itselleni viimein vihkisormuksen. 

Siinä on reunoilla keltakultaa ja keskellä valkokultaa timanttileikkauksella.

Se sopii täydellisesti kihlasormuksen kanssa.

Ja pysyin asetetussa budjetissani loistavasti!

Nyt tuntuu kunnolla rouvalta.

Odotusta

Laskettuun aikaan on jäljellä enää 4 viikkoa, 29 päivää! Alkaa pikkuhiljaa kuumotella se tosiasia, että kohta me ollaankin täällä kolmestaan. Elämä tulee muuttumaan ihan varmasti kertaheitolla aivan toisenlaiseksi ja paluuta menneeseen ei enää ole. Mielessä pyörii ajatuksia laidasta laitaan, olen ihan super onnellinen ja toisaalta pelottaa älyttömästi. Mitäpä jos minusta ei olekaan äidiksi? Entä jos olen huono äiti? Että en osaa käsitellä vauvaa, en vaan osaa. Olemmeko tehneet hirveän virheen ja pakotamme viattoman lapsen tulemaan osaksi meidän perhettä, saamaan vanhemmiksi tällaiset ihmiset? 

Hormoneilla on hyvin näppinsä pelissä tässäkin asiassa. Harvinaista kyllä, normaalisti olen aika tasapainoton ihminen siinä suhteessa, että mielialani saattavat vaihdella hetkessä iloisesta ärtyneeksi, mutta tämän raskauden aikana olen ollut tyyni ja rauhallinen. Olen pystynyt katsomaan ja suhtautumaan asioihin järkevästi. Poikkeuksellista! Nyt hormonit kuitenkin käskevät taas panikoimaan ja huolehtimaan vauvaan liittyvistä jutuista liiallisella ylilyönnillä. Onko koti valmis, onko kaikki tarvittava hankittu, oletko nyt varma ettei vauva tarvitse tätä ja tuota, tajutathan sinä nainen että et osaa edes tehdä sitä ja tätä, et tiedä vauvan tarpeista oikeastaan yhtään mitään. Mitä lähemmäksi laskettua aikaa mennään, sitä kovemmaksi vaatimukset käyvät. Kohta on myöhäistä miettiä enää oliko tämä sittenkään hyvä idea. Tiedän, että jokainen äidiksi tuleva joutuu kohtaamaan nämä samat asiat ainakin jollain tasolla. Enpä usko, että kukaan on luovinut raskausajan läpi ilman mitään pelon tai jännityksen tunteita. Onhan kyseessä suhteellisen iso juttu.

Onneksi nuo tunteet ja tuntemukset voi ottaa vastaan ja käsitellä niitä rauhassa omassa päässään. Antaa niiden tulla ja hyväksyy niiden olemassaolon. Kun pystyy selittämään itselle, että kukaan ei ole täydellinen ja oppimaan ne kaikki muutkin joutuu, niin luotto omaan selviytymiseen kasvaa. Meitä on onneksi kaksi opettelemassa ja lyömässä "viisaat" päät yhteen, lisäksi roppakaupalla tukiverkostoa josta saada apua tarvittaessa. Käyhän nyyttiä hieman sääliksi edelleen, että se joutuu meidän käsiimme, mutta eipä hän taida paremmasta tietää. Tärkeintä kuitenkin on antaa kaikkensa ja rakastaa.

Nyt vaan jännällä odotetaan milloin lähtö synnytykseen tulee! 

<3

Kulunutta kesää

Tämä kesä on kyllä mennyt ihan vauhdilla! Tuntuu, ettei ole ehtinyt tehdä juurikaan mitään mitä oli ajatellut, mutta toisaalta on saanut aikaiseksi vaikka mitä. Käytiin Aleksin kanssa kesälomareissulla kesäkuussa Jyväskylässä moikkaamassa tuttuja ja vauvaa. Juhannuksena pistäydyttiin Leppävirralla ja matkalla käytiin syömässä Kuopiossa ja paluumatkalla Ikeassa. Minä matkustelin Kisiksen ja Oulun väliä muutamana viikonloppuna kesäkuussa. Kesäkuun alussa olivat pääsykokeet ja sieltä palkintona sainkin opiskelupaikan! Aloitan syksyllä 2018 sosionomi-opinnot monimuotototeutuksella.

Heinäkuu on mennytkin töissä puurtaessa, Iskelmäviikko saatiin taas järjestettyä ja juhlittua pois alta. Tiukkaa teki, mutta hengissä ja yhtenä kappaleena selvittiin. Tunteja tuli taas kiitettävästi, mutta tänä vuonna oli paljon rauhallisempaa ja kaikki meni oikein mallikkaasti ilman katastrofeja. Olen ihan supertyytyväinen! Viime viikonloppuna huitelin Kuusisaaressa Qstockin pyörteissä kaksi päivää. Oli mukavaa, mutta yllättävän rankkaa. Nyt saan vihdoin oululaistua, rentoutua ja palata tähän arkeen. Ja laittamaan kotia valmiiksi ennen babyn tuloa <3 äitiysloma alkaa parin viikon päästä...

Kuukausi kuvina

Olen jostain syystä ihan hirmu laiska tämän blogin suhteen. Elämässä ei tapahdu juurikaan mitään erityisen jännää ja tunnen olevani väsynyt lähes koko ajan. Aloitin Iskelmän työt kuukausi takaperin, minkä ansiosta saan nyt olla päivät kotosalla ja tehdä töitä omalla rauhallisella tahdillani. Toukokuun puolivälissä olisi tarkoitus pakata taas kimpsut ja kampsut ja suunnata kohti Savoa kesäksi. 

Mennyt kuukausi on pitänyt sisällään perehtymistä ensi kesää varten, salaattihimoa ja aurinkoisempia päiviä. Kevät tekee tuloaan erittäin hitaasti, mutta tänään aamulla kävelyllä käydessäni kevään pystyi tuntemaan jokaisella solulla. Mikä ihana tunne oli vaan hengittää valoa, lämpöä ja positiivista energiaa (katupölyn lomasta)! Alla taas muutamia kuvia kuukauden tunnelmista.

Ihanaa kun pääsee taas pyöräilemään!

 

Kun takapuoli puutuu liiallisen istumisen seurauksena...

Kevättä rinnassa

Vihdoin rouva

Kylläpä aikaa on ehtinyt vierähtää edellisestä postauksesta! En vain yksinkertaisesti ole jaksanut työpäivän jälkeen ryhtyä toimeen ja muutenkin arki on tuntunut nyt kiireiseltä. Tai sitten hetkellinen voimattomuus on iskenyt kun peppunsa on sohvalle laskenut, yhtäkkiä hetken venyessä loppuiltaan. 

Tässä välissä on tapahtunut yhtä jos toista, parhaimpana asiana varmasti meidän naimisiinmeno. Kihlauksen jälkeen mietittiin vaihtoehtoja häille, pyöriteltiin mahdollisuuksia ja resursseja. Ensin luovuimme ajatuksesta tyyliin seuraavaan viiteen vuoteen, koska olisi aivan mahdotonta toteuttaa näillä varoilla häitä, jotka me molemmat haluaisimme. Vieraiden määrää on mahdotonta pitää pienenä: haluamme molemmat läheisimmät ihmiset juhlimaan meitä plus joukon kavereita. Ei ole mitään järkeä joutua karsimaan noin puolia ihmisiä vieraista sen takia, että meillä ei vaan ole mahdollisuutta siihen. Minulle tärkeää on myös ruoka ja juoma, joten niistäkään en ollut valmis luopumaan. Omissa häissäni en mitään kaurapuuroa tai makaroonia syö! 

Noh, sitten keksimme ajatuksen "karata" kahdestaan naimisiin maistraatissa jo nyt. Ajatus löi minut ällikällä, en nimittäin ollut suunnitellut ikinä mitään tällaista. Se oli oikeastaan loistava ajatus! Vain me ja muutama todistaja paikalla. Ei haluttu hirveästi mainostaa asiaa etukäteen, läheiset kyllä tiesivät. Varattiin päivä ja nyt ollaankin jo aviopari. Päätettiin, että juhlitaan sitten virallisesti häitä muutaman vuoden päästä, kenties siunaus kirkossa ja kekkerit siihen päälle. Sitten kun meillä on oikeasti mahdollisuus siihen.

Jännitti sanoa tahdon :)